perjantai 24. heinäkuuta 2015

100 päivää ilman sokeria

Viime aikoina sokeri on taas saanut vallan minusta, kokoajan tekisi mieli jotain makeaa. Iltaisin oikein alkaa ärsyttämään, jos ei ole mitään makeaa naposteltavaa käden ulottuvilla. Tunnen jälleen itseni koukuttuneeksi sokeriin, eli on aika tehdä taas asialle jotain. Ei sokeria, ollenkaan.
Koska kaikenlainen laskeminen ja kirjan pitäminen on kivaa, niin siksi päätin haastaa itse itseni itse keksimääni haasteeseen nimeltään 100 päivää ilman sokeria.

Säännöt ovat (luonnollisesti) itse keksimäni ja näin ollen hyvin yksinkertaiset.

* Ei sokeria

* Makeutusaineita oman harkinnan mukaan (mielummin ei)

* Haaste alkaa 27.7 ja päättyy 4.11

Vaikka marraskuu tuntuu olevan kaukana tulevaisuudessa, niin ei tuo ajanjakso ole "kuin" rapiat kolme kuukautta. Olen toiveikas haasteeni suhteen, toivon todella, että tuossa ajassa sokerinhimo talttuisi kokonaan.

Huhhuh, kaikkea sitä tulee itselleen luvattua...

Alkaako joku muukin tähän? Anyone?

 







maanantai 20. heinäkuuta 2015

Maanantai - Miksi se on viikon paras päivä?






Viikonloppu on ohi ja kuten joka viikko, maanantai koitti jälleen. Olenko ainoa ihminen maapallolla, jonka mielestä maanantai on ihan huippu päivä? Silloin kaikki alkaa alusta, joten toivotankin lukijoilleni oikein ihanaa alkavaa viikkoa!


perjantai 17. heinäkuuta 2015

Älä ruoki häpeää

Palatakseni vakavien aiheiden pariin, haluan omistaa kokonaan oman postauksen häpeälle, jota osa ylipainoisista (ja myös normaalipainoisista) kokee oman vartalonsa suhteen.

Häpeän tunne on ihan normaali tunnetila. Sen saa aikaan tunne epäonnistumisesta, riittämättömyydestä ja nöyryytyksestä. Häpeän tunteeseen liittyy oleellisesti kohdeyleisö, joko todellinen tai kuviteltu.

Se, miksi minä kirjoitan lihavuuden aiheuttamasta häpeästä, on yksinkertaisesti se, etten tiedä mitään siitä, millaista olisi hävetä esimerkiksi vastakohtaisesti laihuutta. Joten suutari pysyköön lestissään, se että kirjoitan lihavuuden aiheuttamasta häpeästä ei tarkoita sitä, ettenkö ymmärtäisi muidenkin ulkoisten seikkojen aiheuttavan kantajilleen häpeää.

Häpeän tunteen jokainen varmasti tunnistaa. Se on pelkoa "kasvojen menetyksestä" ja pelkoa nöyryytyksestä. Voimakkaat häpeän tunteet voivat olla lamaannuttavia, jonka itsestäni ainakin tunnistan. Välttelen mahdollisimman paljon tilanteita, jotka aiheuttavat minulle häpeää.
Tunnen suurta häpeää käydessäni kaupassa ja varsinkin silloin, jos ostoksista ei löydy jotain tuoretta, hedelmiä tai vihanneksia, mieluiten molempia ja valtaosan ostoksista on koostuttava niistä. Koen näin lihavana, että ostokseni ovat suurennuslasin alla, enkä taida sen suhteen olla väärässä, niin kovin hyvin tuntuvat ihmiset tietävän, mitä muut (etenkin lihavat) kaupasta ostavat.

En kehtaa käydä missään pikaruokapaikassa. Ei sillä, että sellaisissa pitäisi käydä, mutta ajatus kävellä sisään pikaruokalaan saa minut itkun partaalle. En yksinkertaisesti pysty tekemään sitä, mikä tuntuu ajoittain itsestäni naurettavalta, olenhan lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä.

En ole viimeiseen kolmeen vuoteen käynyt ulkona syömässä, elokuvissa, tai missään muussa sellaisessa paikassa missä joutuisi olemaan paikoillaan pitkiä aikoja. Välttelen myös parhaani mukaan julkisilla kulkemista. Jos olen ihmisten ilmoilla, haluan pysyä liikkeessä kokoajan, jolloin koen tulevani "vähemmän" nähdyksi ja pääsen pakoon ihmisten katseilta, en ikään kuin jää näytille. Ulkona syöminen on muutenkin epämiellyttävä ajatus, joutuisin muiden ihmisten nähden toteuttamaan sitä mikä on silminnähden minulle ongelma.

Vaatteiden ostaminen se vasta kamalaa onkin. Ensin joudut tunnustamaan lihavuutesi suunnistamalla "isojen tyttöjen osastolle", joka on aina nimetty jollain ällöttävällä "Great girls" tai "Generous" termillä. Se isojen tyttöjen osasto on se kaupan perällä oleva osasto, joka on aina tyhjä. Paitsi sitten kun itse lattiaa tuijottaen pyörin hätäisesti osaston ympäri kuvitellen kaikkien tuijottavan minua.
Ja voi sitä häpeän määrää, minkä koen jos päätänkin ostaa jonkin vaatteen. Inhoan sitä hetkeä, kun myyjä suoristaa ostamani housut käsillään viikatakseen ne kassiin.(Kyllä minä tiedän, että se on tehtävä, eihän niitä vaatteita voi vain rutata asiakkaan ostoskassiin ja toivottaa hyvää päivänjatkoa :D) Se hetki on joka kerta itselleni järkyttävä siksi, koska a) myyjä näkee kuinka hemmetin isot housuni ovat (myyjää tuskin kiinnostaa) b) muut jonossa olevat asiakkaat näkevät kuinka isot housuni ovat (heitäkään tuskin kiinnostaa) ja c) näen itse, kuinka isot housuni ovat.

Salilla, uimahallissa tai missään muussa liikuntapaikassa käyminen aiheuttaa jo ajatuksena voimakasta häpeää. Lihavat saavat aina tuijotusta osakseen niin hyvässä kuin pahassa.

Käytän ainoastaan pitkähihaisia paitoja ja housuissa on oltava pitkät lahkeet. Aina. Sillä en halua läskieni näkyvän. Ihan kuin niitä ei muka vaatteiden alta näkisi.

En häpeä sitä, että pidän laihdutusblogia, mutta en ole vielä tarpeeksi rohkea julkaistaakseni omaa kuvaani, sillä sittenhän olisin tunnistettavissa laihduttajaksi.

Häpeä on voimakkaasti osana jokapäiväistä elämääni, onneksi vain harvat tilanteet aiheuttavat niin voimakasta häpeää, että se estäisi minua toimimasta. Häpeäntunteiden kanssa on opittava elämään. Ensin ne on itsestään tunnistettava ja sen jälkeen niitä on käytävä läpi. Itse harrastan kohtuullisen paljon itseni analysointia ja pohdin paljon omia tunteitani. Sillä tavoin koen pitäväni omassa nupissani olevat palikat edes suht koht kohdillaan, sillä ei liene yllätys, että esimerkiksi juurikin voimakkaat häpeäntunteet altistavat esimerkiksi paniikkikohtauksille. Häpeä voi aiheuttaa myös masennusta, sosiaalista eristäytymistä, vihaa itseä ja muita kohtaan, sekä jopa narsistisia piirteitä.

Jos etenkin fitnessihmiset kokevat, että heidän tapaansa elää arvostellaan kovasanaisesti erityisesti lihavien osalta, niin kyseessä todennäköisesti (oman arvioni) mukaan on se, että taas jälleen kerran on syntynyt uusi "coolien" tyyppien jengi, jotka eivät ota lihavia mukaan leikkeihinsä. Siksi nämä viimeaikaiset fitnessihmisten kirjoittamat blogikirjoitukset lihavuudesta ovat piikki lihassani. Pidin näitä ihmisiä (enkä varmasti ole ainoa) jonkinlaisina esikuvinani ja suunnannäyttäjinä, mutta nyt he käänsivätkin totaalisesti selkänsä lihaville kirjoittamalla kliseisiä, kapeakatseisia ja paikoin julmia kirjoituksia lihavuudesta. Nämä kirjoitukset olivat juurikin oivia kasvattamaan kuilua lihavien ja fitnessihmisten välillä nimenomaan häpeän vuoksi. Itse ainakin tunsin suurta häpeää lihavuudestani lukiessani blogitekstejä, tämä tuskin oli kirjoitusten tarkoitus.

Häpeän tunteet tulevat ihmisestä itsestään, mutta ne saavat alkunsa vastavuoroisuuden puutteesta ja torjutuksi tulemisesta. Jokaisen ihmisen tulisi tiedostaa häpeä, niin oma kuin muidenkin. Joillekkin jatkuvassa häpeässä eläminen on niin arkipäiväistä, ettei sitä välttämättä enää itse edes huomaa, ellei pysähdy aloilleen kuuntelemaan.

Hyväksytäänhän ympärillä olevat ihmiset sellaisena kuin he ovat, painoindeksiin ja eväsrasian sisältöön katsomatta?























torstai 16. heinäkuuta 2015

Pari valittua sanaa lihavuudesta

Blogimaailmassa on viimeaikoina kohistu lihavuudesta. On ihmetelty lisääntynyttä lihavuutta, miksei läskiä saa sanoa läskiksi, miksei joku kehtaa käydä kuntosalilla, miksi läskit ostavat läskiruokaa, miksei läskit välitä terveydestään, miksi naiset antavat itsensä paisua kuin pullataikina parisuhteessa jnejne.

Koska aihealue on lihavuus, niin onhan minun pakko tarttua syöttiin ja kirjoittaa oma näkemykseni aiheeseen.

Eräässä blogissa ihmeteltiin sitä, että parisuhteessa NAINEN päästää itsensä lihomaan, lakkaa pesemästä tukkaansa ja alkaa muutenkin ällöttäväksi. Miesten mahdollinen lihominen kuitataan sanomalla, että näin ei juurikaan käy ja leikitellään mielikuvalla lihovasta miehestä ja olisiko se naisesta kivaa vai ei.
Kun silmäni olivat lakanneet vuotamasta verta, yritin jäsennellä ajatuksiani, mutta kaikki mitä päässäni liikkui oli "MITÄ VITTUA?!". Ajatus siitä, että parisuhteeni rakentuisi sen varaan, miltä satumme missäkin elämän vaiheessa näyttämään, on jokseenkin kuvottava. En voisi kuvitellakkaan, että mieheni ikinä tulisi sanomaan kokevansa tulleensa huijatuksi, sillä olen päästänyt itseni lihomaan. Tai, että minä sanoisin miehelleni tuolla tavalla, saatika koskaan tulisi mieleeni ajatella tuolla tavalla.
Parisuhteessa koetaan niin paljon yhdessä, asutaan saman katon alla, saadaan lapsia, haudataan läheisiä, maksetaan asuntolainaa, sairastetaan omia tai läheisten vakavia sairauksia. Mennään naimisiin, eletään köyhyydessä, vauraudessa, harrastetaan ja lähetetään yhteiset joulukortit. Itselleni kumppanini on kliseisesti sielunkumppanini, se ihminen, jonka kanssa haluan jakaa tämän elämän. Olisi suorastaan murskaavaa, jos sen jälkeen, kun kumppanini on nähnyt minut vatsa nurinpäin käännettynä sektiopöydällä, sanoisi minulle, että kun sulle on noita kiloja kertynyt.

Saatika se ajatus, että olisi jotenkin naisen velvollisuus näyttää hyvältä. Mielestäni kenenkään ei tarvitse näyttää erityisen hyvältä vain miellyttääkseen jotain toista. Jokainen näyttäköön juuri sellaiselta kuin milloinkin haluaa ja kykenee, etenkään kumppanin ei sitä pitäisi kritisoida.

(psst...tervetuloa vuoteen 2015, me naiset olemme nykyään muutakin kuin nyrkin ja hellan välissä viihtyviä pokaaleja, joille Jumala on antanut ainoastaan yhden tehtävän, miehen tarpeiden tyydyttämisen). Tokikin jos näin haluaa ajatella, tässä linkissä muutama hyvä niksi miehen tyytyväisenä pitämiseen.

Sitten päästään toiseen vereni seisauttavaan ajatukseen. Miksei lihavaa saa sanoa lihavaksi, kun kerran laihaakin saa sanoa laihaksi. Ööh...no miksei tummaihoista saa sanoa neekeriksi? Jos nyt ei vieläkään auennut niin minä ihan vähän autan. Lihava, läski ja muut nimitykset sisältävät paljon informaatiota. Ne välittävät ennakkokäsityksen ihmisestä: laiska, tyhmä ja saamaton. Sohvalla löhöävä, huonon itsekurin omaava herkkuperse, joka ei välitä terveydestään, eikä ymmärrä ravitsemuksesta tuon taivaallista.
Lihavat kohtaavat ennakkoluuloja, tuijottelua ja jopa halveksivaa huutelua. Olin tässä muutama viikko sitten koirani kanssa iltalenkillä (eihän se ole mahdollista, läski ja lenkkeily ei sovi samaan lauseeseen) ja kuljin erään skeittipaikan ohi. Kuulin "moi läski!" ensimmäisen kerran. En ollut varma kuulinko oikein, enkä tiennyt kuka, missä ja kenelle oikein huuteli, joten en reagoinut. Kuulin saman läskittelyn toisen kerran. Tässä vaiheessa katselin jo ympärilleni, että näkyykö muita läskejä. Ei näkynyt. Kolmannella huutelulla jo paikansin huutelun tulevan skeittirampin päältä kahden lapsen suusta. Mietin hetken menenkö sanomaan lapsille asiasta vai annanko olla, mutta kun neljännen kerran läskittely raikui, en vain voinut antaa asian olla. Menin lasten luokse juttelemaan. Tai siis oma monologinihan se oli. Puhuin hermostumatta, mutta kuitenkin vakavasti lapsille siitä, kuinka toisia ihmisiä tulisi arvostaa sen sijaan, että sorrutaan parjaamaan. Toivon kovasti, että lapset oppivat jotain pitkästä puheestani, mutta en nyt liikoja toivo, olivathan he vasta lapsia.
Mutta, että aikuisten mielestä on oikeesti ihan okei, että läskiä saa sanoa läskiksi? Tätähän perustellaan sillä, että laihaa saa sanoa laihaksi. Palataanpa takaisin siihen neekeri vertaukseen. Miksei tummaihoista saa sanoa neekeriksi, kerran valkoista saa sanoa valkoiseksi? Ei sillä, että olisi okei nimitellä ketään miksikään, mutta laihuus edustaa valtaväestöä ja kauneusihannetta, eikä laihoja syrjitä esimerkiksi työelämässä, mikä taas on todellisuutta lihaville ihmisille.

Lihavat joutuvat kohtaamaan hyvin paljon kritiikkiä omasta painostaan, mene lihavana käymään lääkärissä silmätulehduksen vuoksi, saat neuvon laihduttaa. Mene lihavana kauppaan, niin joku kurkkii ostoskärryysi kuinka monta einestä kärryistä löytyy. Lihavien kyky kasvattaa lapsensa kyseenalaistetaan sillä verukkeella, että lihavat (poikkeuksetta tietenkin) syöttävät huonoa ravintoa (lihavat syövät ainoastaan suklaata, sipsejä ja eineksiä). Kun lihava lähtee salille, osa huvittuneena katsoo läskin räpiköintiä ja osa haluaa taputtaa olkapäälle uroteon vuoksi (ja kukaanhan ei tuijota, eipä niin).

Mutta sehän on yleisesti okei olla lihava sairauden tai lääkityksen vuoksi. Tämä ryhmä muistetaan aina erotella muista lihavista, eiväthän he voi tilalleen mitään. No mites ne muut lihavat? Taas päästään siihen, että ympäristölle ei ole okei, että olet lihava. En yhtään ihmettele, että lihavat sortuvat mitä kamalampiin dieetteihin, joilla paino laskee huimia määriä hetkessä. Kuka ei haluaisi mahdollisimman pian pois halveksittujen ryhmästä, siitä ryhmästä joka kohtaa ennakkoluuloja mitä ihmeellisimmissä asioissa. Kun olin hankkimassa koiraa, törmäsin internetissä keskusteluun, jossa joku kirjoitti, ettei myisi koiraa lihavalle ihmiselle, sillä koira tuskin saisi tarpeeksi liikuntaa. Niinpä niin, päästään taas takaisin siihen, että kaikki lihavat ovat liikkumattomia.

Lihavuuteen tarjotaan lääkkeeksi "syö vähemmän kuin kulutat" laastareita erilaisissa muodoissa unohtamalla sen, että taas länsimäisesti laastaroidaan itse ongelma piiloon. Olet sairas, ota lääke niin  oireet pysyvät kurissa. Kun puhutaan vaikeasti lihavista, niistä lihavista jotka itse kokevat lihavuutensa ongelmaksi, syy on aivan jossain muualla kuin ruokalautasella. Sellainen ihminen, joka on laihduttanut kymmeniäkin kertoja kyllä tietää kuinka syödä ja liikkua laihtuakseen. Syyt löytyvät paljon syvemmältä, syöminen voi lohduttaa, se voi olla tekemisen puutetta, se voi olla yksinäisyyden hoitamista, se voi olla arjen pakopaikka, se voi olla riippuvaista tai vaikka stressin hoitoa.

Tässä kovien arvojen ilmapiirissä en yhtään ihmettele, että lihavuus lisääntyy, sillä ympäristöpaineet lihavilla alkavat olemaan kohtuuttomat. Kuten nykyään tiedetään, lapsia ja eläimiä ei kouluteta kepillä vaan porkkanalla, miksi lihaville ympäristö antaa kokoajan itseoikeutetusti henkistä keppiä? Olisiko arvostelijoiden aika ottaa pää pois sieltä perseestä ja joskus kysyä siltä lihavalta millaista hänen elämänsä on?

Ja loppuun pieni kevennys:


tiistai 14. heinäkuuta 2015

Back to square one

 Tunnetusti kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten päätin kuvin kertoa, kuinka laihdutusprojekti on viime kuukausina edennyt.

Kaikki oli hyvin, kunnes...







No, jos vähän vain...






Siitähän se sitten lähti....






Samalla voi lohdutella itseään...





Kunnes...






Tänä aamuna...






Teitä on ollut ikävä ♥




 




lauantai 25. huhtikuuta 2015

Facebook

Psst... Blogilista lakkaa olemasta 1.6, jolloin sitä kautta ei voi enää seurata blogiani.

Ei hätää! Askartelin blogille Facebook sivut, joka helpottaa seuraamista. Klikkaa tykkää nappia ja pysyt Laihdun365 blogin aallonharjalla!


perjantai 24. huhtikuuta 2015

Perjantaita!

Huhhuh! Onpa ollut vaikeaa löytää aikaa tänne kirjoitteluun, sillä knääpiö kaks vee on päättänyt itselleen uuden vuorokausirytmin. Herätys 7.30, päiväunet alkaen 14.00 ja yöunille klo 22 jälkeen! Oma kelloni kun soi aamulla 6.15 niin iltaisin ollaan oltu knääpiön kanssa valmista kauraa samaan aikaan. Päiväunethan on ihan liian myöhään, mutta kun uni ei maistu aiemmin. Sitten jos herra ei nuku päikkäreitään, ovat illat todella mälsiä, sillä silloin ei ole enää energiaa tehdä muuta kuin kiukutella. Noh, pakko jotain keksiä, sillä maanantaina jatkuvat oppismispsykologian opinnotkin.

Paino on junnannut paikoillaan, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni se ei haittaa minua ollenkaan. Olen tyytyväinen, sillä liikuntakärpänen puraisi toden teolla ja kahvakuulakin on saanut jälleen töitä ja päivät alkavat tunnin reippaalla ulkoilulla. Nyt kun knääpiö on saanut polkupyörän, niin päivisin saa mamman kilot kyytiä kun poikanen polkee menemään, sillä knääpiömmehän tuntee ainoastaan yhden nopeuden, TÄYSII!





Eikai se auta muu kuin alkaa valmistautumaan pyörän perässä juoksemiseen, ihanaa perjantaita ja alkavaa viikonloppua!

P.S. Vaalitulos oli ihan paska.

Terveisin yks sosiaalidemokraatti







perjantai 17. huhtikuuta 2015

Pikaiset kuulumiset

Vaikka lupasin, että alan juoksemaan kun painoni on pudonnut, niin en tiedä mikä minuun on mennyt. Olen nimittäin alkanut tunnustelemaan miltä se juokseminen oikein tuntuu. Ja voin kertoa, että aika koukuttavaa hommaa. Matkat ovat tietenkin todella lyhyitä. Hyllyvä maha hieman pilaa nautintoa, mutta josko se alkaisi sulamaan pikkuhiljaa pois, niin on mukavampi juosta.

Lihan pois jättäminen ruokavaliosta on muutenkin saanut aikaan ihmeellisen energiapiikin. Vaikkakin paino on pudonnut vain sen kaksi kiloa, niin tunnen itseni kevyemmäksi kuin vuosiin. Aamuisin kellon soidessa en jaksa jäädä makoilemaan, vaikka normaalisti olen torkuttamisen kruunaamaton kuningatar. Päivisin on hirveä hinku puuhastella kaikenlaista ja iltaisinkin riittää energiat lenkkeilyyn. Mieli on kirkkaampi ja vatsa toimii paremmin. Tokikin hyvään mieleen vaikuttaa myös se, että omatunto on puhtaampi, kun ei tarvitse enää tuntea syyllisyyttä lihan syönnistä.



Olenkin nyt päättänyt, että taidan kyllä lähteä 4.5 alkavaan Superdieettiin mukaan. En vain ole vielä päättänyt, että valitsenko perinteisen Superdieetin vai Simple version. Katsellaan kuinka tämä liikuntainnostus pysyy tämän muutaman viikon ajan yllä, jos intoa vielä parin viikon päästä löytyy, niin pakko kai se on perinteisempään Superdieettiin lähteä. Saisi kahvakuula taas itselleen muutakin tekemistä kuin olla aina jaloissa.

Te, joilta löytyy kahvakuula/kuulia ja/tai käsipainoja tai muita jumppavermeitä, niin kuinka ihmeessä säilytätte niitä?! Itse en ole vielä keksinyt yhtäkään järkevää säilytyspaikkaa. Mahdollista käyttöastetta ajatellen kahvakuulan olisi hyvä olla helposti saatavilla, mutta ei se nyt niin kaunis ole, että sitä kokoajan haluaisi katsella. Suuret on ongelmat taas :D






Mitä ihanimpaa (vaikkakin sateista) perjantaita!


tiistai 14. huhtikuuta 2015

Päivän inspiraatiopläjäys

Nyt jo perinteiseksi muodostuneet aamuiset inspiraatiot.






Näillä ajatuksilla on hyvä polkaista päivä käyntiin, mukavaa tiistaita!

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Jos sittenkin

En tiedä mikä minua oikein vaivaa, liekö ne alkavat kuukautiset, jotka saavat päähäni kummia ajatuksia. Aloin nimittäin pohtimaan, josko aloittaisin Superdieetin. Ai mistäkö tämä ajatus tuli päähäni, no en todellakaan tiedä. Olen aivan äimistynyt tästä mieliteostani, mutta jotenkin se nyt kutkuttaisi.

Kävin eilen illalla jopa Fitfarmin sivuilla vakoilemassa tarjontaa. 4.5 alkaisi seuraava. Olipa sinne tullut jotain uuttakin, nimittäin Superdieetti Simple, joka eroaa perinteisestä Superdieetistä liikunnan suhteen. Simple on käsittääkseni tarkoitettu sellaisille tyypeille, jotka eivät halua/pysty/kykene treenaamaan. Äääää... miksi, oi miksi se nyt alkoi kiinnostamaan! Toisaalta olisi kiva tutustua uuteen versioon, mutta toisaalta Superdieetti urani päättyi viime kerralla kiukutteluun. Siitä kyllä on jo melkein kaksi vuotta aikaa, joten on pieni mahdollisuus, että olisin hieman aikuistunut tässä ajassa.

Nyt Superdieetissä olisi kyllä ruokavalioissa kasvisvaihtoehtokin, joka olisi hyvinkin tervetullut tällä hetkellä, sillä kun lopetin lihansyönnin, joutuu ajoittain käyttämään paljonkin aivosoluja proteiinilähteiden pähkäilyyn. En olekkaan vielä lihasta luopumisesta tänne kirjoitellut, mutta lyhyesti: En ole vegaani, olen pescovegetaristi (hieno termi), eli syön jonkin verran maitotuotteita, kananmunia ja kalaa. Palaan tähän aiheeseen myöhempänä ajankohtana omassa postauksessaan.

Tässä olisi kolme viikkoa aikaa pohtia, että lähdenkö mukaan vai en. Onko kukaan lukijoista aloittamassa Superdieettiä? Jos minä aloitan, niin aloittaako joku muukin?



(toim.huom. Tämä ei ole maksettu mainos)

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Tästä on tulossa piiitkä päivä...

Se tunne, kun netti pätkii...






... kun miehellä on krapula...




... kun valkoinen matto ei pysy valkoisena...





... kun kohta sataa vettä...





... kun kuukautiset ovat alkamassa...





... eikä saa syödä suklaata!



lauantai 11. huhtikuuta 2015

Aamun quote









Kiitos ja anteeksi :D

Mukavaa laihduttavaa keskiviikkoa rakkaat lukijani!

(Bittihiiren sähläilyjen vuoksi tämä vanha postaus jostain syystä päivittyi uudestaan, pahoitteluni!)

Tissigate

Jokainen katu-uskottava bloggaaja on ottanut kantaa Maisa Torpan viikko sitten kirjoittamaansa blogipostaukseen tisseistä ja niiden puutteesta.

Niinpä minäkin kannan korteni kekoon.

...

Hieno provo Maisa! Bravo!

*TapuTapu*

Maisan piti ilmeisesti muistuttaa kansaa itsestään, että jaksaisimme googlettaa kuka on Maisa Torppa. Ihan näin tulevaa televisio-ohjelmaansa silmällä pitäen.









perjantai 10. huhtikuuta 2015

Kypsänä, kiitos!

Olen tuttavapiirissäni törmännyt ihmeelliseen ilmiöön, nimittäin hedelmien syöntiin raakana. En yhtään ihmettele, etteivät hedelmät oikein meinaa maistua, jos niitä on tietämättömyyttään syönyt ennen kuin ne ovat ehtineet kypsyä.

Se, miksi hedelmät ovat kaupoissa raakoja, tai korkeintaan puolikypsiä on ilmeistä. Kypsät hedelmät säilyvät hyvin vähän aikaa. Ne myös pitäisi ehtiä kiikuttamaan maapallon toiselta puolen jokaisen meidän lähikauppaan ennen pilaantumista. Ruoan hävikki olisi hirmuinen, jos kaikki hedelmät myytäisiin syöntikypsänä. Toki joihinkin syöntikypsinä markkinoituihin tuotteisiin olen törmännyt, mutta hintakin on ollut kyseisissä tuotteissa korkea (koska hävikki).

Hedelmät ovat siinä mielessä hieman mälsiä, että niiden syöminen vaatii suunnitelmallisuutta. Jos tänään ostat mangon, on se yleensä syötävää vasta muutaman päivän kuluttua.

Mistä sitten tunnistaa kypsän hedelmän?

Avocado antaa kypsänä painettaessa hieman periksi. Sen päässä olevan pienen kannan voi myös poistaa ja kurkistaa, onko sisus vihreää. Jos on, niin silloin avocado on kypsä.

(kuva)
Mango tuoksuu kypsänä aromikkaalle, sekä tuntuu hieman pehmeältä.

(kuva)

Kiivi on niinikään pehmeä.

(kuva)

Ananaksesta lehti irtoaa helposti kun ananas on valmista syötäväksi, se myös tuoksuu voimakkaasti kypsänä.

(kuva)

Banaani on parhaimmillaan ruskeapilkkuisena.
Älä syö vielä! (kuva)

Olen itsekkin syyllistynyt raakojen hedelmien syöntiin. Mango ja banaani olivat inhokkihedelmiäni siihen asti, kunnes satuin maistamaan niitä kypsinä. Puinen ja kitkerä mango olikin mehukasta ja raikasta ja kitalakeen tarttuva mauton kivikova banaani pehmeää ja suussasulavan makeaa.

Maltatteko te kypsyttää hedelmät kunnolla, vai meneekö ronskisti raakana?

Aamun pikaiset

Viikonloppu ja viikonlopun herkkuhetket lähestyvät uhkaavasti, joten tämän päivän kauppareissulle muistettavaa:










Illalla tiedossa hieman asiapitoisempi postaus, mukavaa alkavaa päivää!

torstai 9. huhtikuuta 2015

Paistetut banaanit

Laihduttamiseen kuuluu oleellisena osana ruoka, enkä ole tainnut postata vielä yhtäkään ruokajuttua, joten täältä pesee. Jiin kokeilevassa keittiössä testattiin tänään, miltä paistettu banaani maistuu. Maku oli yllättävän hyvä. Vaniljajäätelön kanssa varmasti hitti, mutta koska olemme painonpudotushommien äärellä niin jääköön jäätelöt sikseen.

Reseptiikka kaikessa yksinkertaisuudessaan, olkaa hyvä.

PAISTETUT BANAANIT

1 Banaani

2 Kiiviä

Pakastemustikoita

Cashew pähkinöitä

Nokare voita paistamiseen

Viipaloi kiivit ja banaani. Asettele kiivit lautaselle. Kuumenna pannu ja paista banaanit voissa nopeasti molemmilta puolilta. Nostele paistetut banaanisiivut lautaselle kiivien päälle. Ripottele päälle Cashew pähkinöitä ja jäisiä mustikoita.



Nauti!

Aamun inspiraatioquote






  Hyvää huomenta!

Tänään on ihan voittajafiilis, kävin vaa'alla vakoilemassa mitä blogin pariin palaaminen on saanut aikaan. En ollut uskoa silmiäni, kaksi kiloa on kadonnut! Tulipa siitä hyvä mieli.

Kaksi kiloa kevyempänä kohti uutta päivää!

*PusPus*


keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

10 000 askelta - Päivä #2

Kävely on jokamiehen laji. Se ei vaadi kuukausimaksuja, vuosikausiksi sitovia jäsenyyksiä eikä kalliita varusteita. Sitä voi tehdä yksin tai yhdessä tai vaikka musiikkia kuunnellen.

Haluaisinkin esitellä teille itse kehittelemäni seitsemän askeleen (heh heh) ohjelman, kuinka kävelyharrastus tulisi aloittaa.

1. Nouse ylös

2. Katso ikkunasta ulos

3. Säänmukainen varustus

4. Avaa ovi

5. Astu ovesta ulos

6. Valitse suunta

7. Ota askel. Toista 10 000 kertaa

Jos kohdan yksi saavuttaminen aiheuttaa haasteita, osta koira.






10 00 askelta päivässä ylläpitää terveyttä. Säännöllinen kävely vähentää sydänsairauksien riskiä, rintasyövän riskiä, se lievittää ahdistusta, stressiä ja masennusta sekä auttaa nukahtamaan illalla.

Miksi jättää kävely siis väliin?

Mittaatteko päivittäisiä askeleitanne? Kuinka suuria lukemia kerrytätte?




tiistai 7. huhtikuuta 2015

Päivä #1 - Kolmannen kerran

Voisin kirjoittaa tähän pitkän selityksen siitä, missä olen taas luuhannut, mutta emmeköhän jokainen tiedä mitä minä olen oikein puuhaillut. Yritän päästä jälleen yli tästä armottomasta vitutuksesta ja unohtaa viimeisen kuukauden hurvittelut. Uusi yritys jälleen.



Jotain olen saavuttanut, nimittäin suurimman elopainoni ikinä, 121,4kg. Huoh...

Kolmas kerta toden sanoo ja niin edelleen...

Olen kateellisena kuunnellut ystäväni innostusta juoksuharrastukseen ja kanssaelänyt hänen hyvää ja energistä fiilistään. Olenkin asettanut itselleni tavoitteen, sitten kun painoni on alle 90 kiloa, alan juoksemaan! Minulla on ollut jo muutaman vuoden ajan kaapin oveen teipattuna Porin juoksukoulu, jotta innostuisin aloittamaan, mutta aina on ollut hyvä tekosyy jättää juokseminen muille. Haluan kuitenkin ensin pudottaa hieman painoa, sillä pelkään, että polveni  sanoisivat poks, jos nyt alkaisin juoksemaan. Joten 32kg on pudotettavaa ennen juoksemisen aloittamista. Siinäpä minulle tavoitetta.

Jotta saisin tästäkin tehtyä mahdollisimman teatraalista, otin 32 puuhelmeä symboloimaan jokaista pudotettua kiloa. Jokaisen pudotetun kilon kohdalla saan poistaa kiposta yhden helmen. Jännittävää (not)!





Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että kun olen saavuttanut tavoitteeni, niin olen ansainnut tuhlata uusiin juoksuvermeisiin (tiedoksi vaan rakkaalle miehelleni, jos satut tätä lukemaan).








torstai 19. helmikuuta 2015

Samasta kupista?

VAROITUS! Kaikki ne, joita ei voisi vähempää kiinnostaa koirajutut, kannattaa lopettaa lukeminen tähän, sillä tänään käytän blogiani vääriin tarkoituksiin ja vierailen väärällä aihealueella, nimittäin niissä ärsyttävissä koirajutuissa.

Esitän alkuun kysymyksen, mitä eroa seuraavilla kolmella tuotteella on?

(lähde)

(lähde)

(lähde)
Viittaan tässä siis eiliseen Hesarin juttuun koirien raakaruokinnasta ja barffauksesta ja muoti-ilmiöistä (Linkki). Juttu on niin sekava ja siinä on puurot ja vellit sekoitettu niin huolellisesti, että epäilen toimittajan olleen kännissä tuota kirjoittaessaan.

Palaan juttuun ja esitän muutaman kysymyksen toimittajalle, kun en ihan nyt ole ymmärtänyt.

A) Jos ihminen on kiinnostunut raakaruoasta, niin syökö ihminen silloin raakaa lihaa ja luita?

B) Kasvaako luonnossa koirannappuloita, kun ne kerran ovat luonnonmukaisia?

C) Miksi koiran syömä raaka liha on terveysriski ihmiselle?

D) Mitä koiran raakaruoan sisältämät "tuntemattomat jäämät" voivat olla, lasinsiruja, tupakantumppeja, muovinpaloja? Samoilta tehtailta tulee kuitenkin myös ihmislaatuista lihaa.

E) Kun kyse on raakaruokinnasta, ja lopussa mainitaan ihmisten halu syöttää lemmikeille samoja herkkuja kuin mistä itse pitää, niin herkutteleeko monikin ihminen raa'alla jauhelihalla ja lauantai-iltaisin kaluaa muutaman possun kylkiluun (raakana, tietenkin)?

F) Onko sama asia, jos syöttää koiralle lihaa, tai jos syöttää koiralle luita? Onko liha ja luu sama asia?

Nyt vielä loppuksi kerron vastauksen alussa esittämääni kysymykseen.

Ensimmäisessä kuvassa komeilee säkillinen ehtaa koirille tarkoitettua nappulaa, samaisen valmistajan mihin jutussa viitattiin (ei ole raakaruokaa).

 Toisessa kuvassa köllöttää läjä broilerin siipiä (Barf perustuu lihaisin luihin, jopa 60-80%:sti).

Viimeisessä kuvassa on nökäre naudanlihaa (sitä raakaruokaa).

Joko toimittajakin huomaa noissa kolmessa jotain eroa?

Sitten vielä loppuun selvennykseksi, suklaa, xylitol ja sipuli EIVÄT kuulu mihinkään näistä ruokavalioista.













keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Vaaka on kohdattu

Lukijan pyynnöstä päätin eilen kohdata pahimman pelkoni, vaa'an. Keräsin rohkeutta ja sydän pamppaillen päätin katsoa totuutta silmiin. Mitä tuhoa olin saanut aikaan rietastelureissullani. 117,9 kg! Se on siis +1,6kg enemmän kuin edellisessä punnituksessa. Huoh. Turhauttavaa pudotella uudestaan samoja kiloja, mutta eipä se auta syyttää kuin itseään.

Oli kyllä piristävää palata ja saada teiltä lukijoilta lämmin ja kannustava vastaanotto. Mukava tietää, että teitä on vielä jäljellä siellä toisella puolen ruutua katoamisestani huolimatta.

Tänään olisikin tarkoitus toistaa teatraalinen kaappien tyhjennys jäljelle jääneistä herkuista sekä täyttää hedelmäkulho väreillä. Siinä sivussa onkin hyvä pitää itselleen puhuttelu sokerin haitoista ja leivän puputtamisen typeryydestä.

Mukavaa päivää!



tiistai 17. helmikuuta 2015

Routa porsaan kotiin ajaa

Jos laihdutusbloggaaja yllättäen katoaa, on vaihtoehtoja yleensä kolme. Joko bloggaaja on kuollut, kidnapattu tai laihdutusbloggaaja on ylensyömässä. Mitä minulle tapahtui? Ensinnäkään en kirjoittele tuonelasta, kukaan ei halua kidnapata minua (lihavaa ei noin vain työnnetä autoon), mitä jää siis jäljelle?

Jep, sitä olen tehnyt viime viikot. Syönyt, napostellut, nautiskellut, mässännyt, ahminut, hotkinut, salasyönyt, julkisyönyt, syönyt television ääressä, ruokapöydässä, seisaaltaan ja sängyssä. En ole häpeissäni kehdannut tulla tänne kirjoittamaan suklaata suupielessä, vaikkakin blogini ja lukijani ovat olleet mielessäni päivittäin ja jokaisella suklaisella suupalalla.

Olen ikävöinyt teitä ja nyt on aika aloittaa kaikki jälleen alusta. Moi, olen Jii, ja minulla on ongelma syömiseni suhteen. Kaikki alkoi taas niin pienestä, korvasin lounaan voileivällä. Sitten päivällisen voileivällä. Sama toistui seuraavana päivänä, mutta voileipiä olikin edessäni tuplasti. Viikonloppuna toiminkin jo lasten namien hovimaistajana ja seuraavaksi viikonlopuksi ostinkin jo omat namit. "Huomenna sitten" - ajatuksella olen oikeuttanut itselleni ylensyömiseni ja herkkutteluni. Joka päivä olen jauhanut samaa mantraa mielessäni. "Huomenna palaan terveelliseen elämään". No, tänään on vihdoinkin huomenna ja olen saanut itseäni niskavilloista kiinni. Syyllisyys kalvanee minua vielä jonkin aikaa, mutta antakaa lukijat minulle anteeksi, että olen ollut tuhmilla teillä! Lupaan yrittää parantaa tapani!

Saanhan anteeksi? (kuva)

Psst.... Jos jotain hyötyä villiviikoistani oli, niin jaan teille kokemukseni Fazerin popcorn suklaasta, ei kannata tuhlata euroja eikä menetettyjä kiloja sen vuoksi. Jätä kauppaan.

maanantai 19. tammikuuta 2015

3. Viikkopunnitus

Lähtöpaino: 120,6 kg
Paino viime vkolla:116,8 kg
Paino nyt: 116,3kg
Muutos edelliseen: -0,5kg

Painoa pudonnut yht: -4,3kg

Näillä mennään, illalla taas linjoille.

Hyvää alkanutta viikkoa!

torstai 15. tammikuuta 2015

Klassisesti ehdollistunut?

Eilen illalla, kun lueskelin koulujuttuja blogin päivittämisen sijaan (antakaa anteeksi, ihan unohduin koulujuttujen ääreen, ei tule toistumaan), aloin pohtimaan, että voisiko eläinten oppimisessa tapahtuva klassinen ehdollistuminen olla osasyy naposteluun.

Klassinen ehdollistuminenhan on jokaiselle psykologian tunnilla viihtyneelle tuttu termi. Niille, joilla oli parempaa tekemistä tuntien aikana, kuten koulun takana tupakointi (tunnustan olleeni yksi niistä), kerron klassisesta ehdollistumisesta ihan pikkipikkiriikkisen.

Klassisen ehdollistumisenhan löysi Ivan Pavlov 1920-luvulla. Pavlov tutki silloin koirien ruoansulatusta, ja huomasi sattumalta, että koirille ruokaa tuoneen askeleet saivat aikaan syljen erityksen. Pavlov alkoi soittaa koirille kelloa aina ennen ruoan tarjoilua, jolloin kellon ääni aloitti koirien syljenerityksen. (Koirat olivat niitä kuuluisia Pavlovin koiria) Tadaa! Klassinen ehdollistuminen oli keksitty.

Ideahan tässä on siis se, että (anteeksi termit) kun ehdollisen ärsykkeen kanssa esiintyy samanaikaisesti ehdoton ärsyke riittävän monta kertaa, alkaa ehdollinen ärsyke aiheuttamaan saman reaktion kuin ehdoton ärsyke.

Ja sama suomeksi: Ehdollinen ärsyke on siis jokin merkityksetön signaali ympäristöstä, esimerkiksi vaikka Salattujen elämien tunnari (ai mistäkö keksin esimerkin?). Ehdoton ärsyke on jokin merkityksellinen asia, kuten esim. ruoka (lue:suklaa). Kun Salkkareiden tunnari ja suklaa esiintyvät riittävän usein samanaikaisesti, alkaa viimein pelkkä tunnari aiheuttamaan saman reaktion kuin suklaa. Uskokaa tai älkää, mutta itselläni ainakin herahtaa aina vesi kielelle ja leukaperiä alkaa kutittelemaan kun Salkkarit alkavat. Mieleni alkaa automaattisesti hakeutumaan jääkaapille.

Onko muilla samanlaisia kokemuksia, vai löytyykö esi-isistäni Suomen pystykorva?

Ivan Pavlov. Kuva ei ole perhealbumista vaan Wikipediasta


No, jos näin on päässyt käymään, niin onko mitään muuta tehtävissä kuin antautua mieliteoille? Kyllä on. Kun ehdoton ärsyke, eli suklaa jätetään pois, muuttuu ympäristön ärsykekkin pikkuhiljaa taas neutraaliksi.

Jos tällaisen ilmiön itsessään tunnistaa, on helpompi vastustaa napostelun tarvetta, kun tietää mistä se johtuu.

Tupakoin myös sen tunnin, jossa kerrottiin, että onko ihmisillä oikeasti havaittu klassista ehdollistumista.


tiistai 13. tammikuuta 2015

Ei mitään asiaa - Päivä #16

Heippa hei lukijat!

Tänään on ollu todella kiireinen päivä naperon, koirien ja uusien opintojen myötä. En edes muista  milloin viimeksi päivä olisi ollut näin täynnä tekemistä ja tohinaa ja vieläkin on paljon hommia tekemättä. Vielä pitäisi tyhjentää tiskikone, siivota päivän sotkut, ruokkia koirat, leikata niiden kynnet ja kirjoitella koulutehtäviä. Pakko kyllä myöntää, että on vaihteeksi kiva kun on paljon puuhaa näin kahden kotona olo vuoden jälkeen. Sitäpaitsi, kun on paljon puuhaa, ei kerkeä miettimään ylenpalttisesta syömisestä luopumisen tuskaa.

Tämä oli tällainen ihan pikainen päivitys, halusin vain tulla sanomaan moi!

Huomiseen!

maanantai 12. tammikuuta 2015

Ole edelläkävijä, tunne Baobab

Vieläkö ystäväsi syövät mustikoita, goji-marjoja ja savea? Eivätkö ystäväsi vielä tiedä, mitä kaikki tulevat syömään vuonna 2015? Tiedätkö sinä, mitä sinä tulet syömään tänä vuonna?

No Baobabia tietenkin!

Ai mitä? Baobab a.k.a Apinanleipäpuu. Rakkaalla puulla on monta nimeä, meinaan siitä käytetään myös nimityksiä Ylösalaisin puu, sekä Elämän puu. Ylösalaisin puu siksi, koska tarina kertoo, että Jumala oli aikoinaan suuttunut puun ylimielisyydestä ja kääntänyt sen kostoksi ylösalaisin.
Elämän puu siksi, koska puu voi elää ikivanhaksi, vanhin Apinanleipäpuu on arviolta 6000 vuotta vanha.

Ai miksi sitä syödään? No siksi, koska se sisältää kaikkea mitä katu-uskottavan superfoodin pitääkin sisältää, kuten rautaa, magnesiumia, kalsiumia, kaliumia, antioksidantteja, sinkkiä, kuituja c-vitamiinia... lista on pitkä kuin nälkävuosi.

Asiasta kertoi meille valtakunnan ykköslehti Helsingin sanomat.Linkki

 
Kuva varastettu täältä
Ylhäällä kuva hedelmästä. Ruma kuin perkele, mutta kuulemma herkullinen. Luonnonvaraisena ei Suomessa Baobabia kasva, eikä toistaiseksi ole osunut Prisman hedelmähyllyssä allekirjoittaneen silmään, joten uskallan väittää, että ainakin toistaiseksi Baobab esiintyy Suomessa seuraavassa muodossa:

Tämä kuva varastettu puolestaan täältä

Ole siis edelläkävijä ja sekoita Baobabia kaurapuuroosi. Niin minäkin tekisin, jos minulla olisi pussillinen Baobabia.