Blogimaailmassa on viimeaikoina kohistu lihavuudesta. On ihmetelty lisääntynyttä lihavuutta, miksei läskiä saa sanoa läskiksi, miksei joku kehtaa käydä kuntosalilla, miksi läskit ostavat läskiruokaa, miksei läskit välitä terveydestään, miksi naiset antavat itsensä paisua kuin pullataikina parisuhteessa jnejne.
Koska aihealue on lihavuus, niin onhan minun pakko tarttua syöttiin ja kirjoittaa oma näkemykseni aiheeseen.
Eräässä blogissa ihmeteltiin sitä, että parisuhteessa NAINEN päästää itsensä lihomaan, lakkaa pesemästä tukkaansa ja alkaa muutenkin ällöttäväksi. Miesten mahdollinen lihominen kuitataan sanomalla, että näin ei juurikaan käy ja leikitellään mielikuvalla lihovasta miehestä ja olisiko se naisesta kivaa vai ei.
Kun silmäni olivat lakanneet vuotamasta verta, yritin jäsennellä ajatuksiani, mutta kaikki mitä päässäni liikkui oli "MITÄ VITTUA?!". Ajatus siitä, että parisuhteeni rakentuisi sen varaan, miltä satumme missäkin elämän vaiheessa näyttämään, on jokseenkin kuvottava. En voisi kuvitellakkaan, että mieheni ikinä tulisi sanomaan kokevansa tulleensa huijatuksi, sillä olen päästänyt itseni lihomaan. Tai, että minä sanoisin miehelleni tuolla tavalla, saatika koskaan tulisi mieleeni ajatella tuolla tavalla.
Parisuhteessa koetaan niin paljon yhdessä, asutaan saman katon alla, saadaan lapsia, haudataan läheisiä, maksetaan asuntolainaa, sairastetaan omia tai läheisten vakavia sairauksia. Mennään naimisiin, eletään köyhyydessä, vauraudessa, harrastetaan ja lähetetään yhteiset joulukortit. Itselleni kumppanini on kliseisesti sielunkumppanini, se ihminen, jonka kanssa haluan jakaa tämän elämän. Olisi suorastaan murskaavaa, jos sen jälkeen, kun kumppanini on nähnyt minut vatsa nurinpäin käännettynä sektiopöydällä, sanoisi minulle, että kun sulle on noita kiloja kertynyt.
Saatika se ajatus, että olisi jotenkin naisen velvollisuus näyttää hyvältä. Mielestäni kenenkään ei tarvitse näyttää erityisen hyvältä vain miellyttääkseen jotain toista. Jokainen näyttäköön juuri sellaiselta kuin milloinkin haluaa ja kykenee,
etenkään kumppanin ei sitä pitäisi kritisoida.
(psst...tervetuloa vuoteen 2015, me naiset olemme nykyään muutakin kuin nyrkin ja hellan välissä viihtyviä pokaaleja, joille Jumala on antanut ainoastaan yhden tehtävän, miehen tarpeiden tyydyttämisen). Tokikin jos näin haluaa ajatella,
tässä linkissä muutama hyvä niksi miehen tyytyväisenä pitämiseen.
Sitten päästään toiseen vereni seisauttavaan ajatukseen. Miksei lihavaa saa sanoa lihavaksi, kun kerran laihaakin saa sanoa laihaksi. Ööh...no miksei tummaihoista saa sanoa neekeriksi? Jos nyt ei vieläkään auennut niin minä ihan vähän autan. Lihava, läski ja muut nimitykset sisältävät paljon informaatiota. Ne välittävät ennakkokäsityksen ihmisestä:
laiska, tyhmä ja
saamaton. Sohvalla löhöävä, huonon itsekurin omaava herkkuperse, joka ei välitä terveydestään
, eikä ymmärrä ravitsemuksesta tuon taivaallista.
Lihavat kohtaavat ennakkoluuloja, tuijottelua ja jopa halveksivaa huutelua. Olin tässä muutama viikko sitten koirani kanssa iltalenkillä (eihän se ole mahdollista, läski ja lenkkeily ei sovi samaan lauseeseen) ja kuljin erään skeittipaikan ohi. Kuulin "moi läski!" ensimmäisen kerran. En ollut varma kuulinko oikein, enkä tiennyt kuka, missä ja kenelle oikein huuteli, joten en reagoinut. Kuulin saman läskittelyn toisen kerran. Tässä vaiheessa katselin jo ympärilleni, että näkyykö muita läskejä. Ei näkynyt. Kolmannella huutelulla jo paikansin huutelun tulevan skeittirampin päältä kahden lapsen suusta. Mietin hetken menenkö sanomaan lapsille asiasta vai annanko olla, mutta kun neljännen kerran läskittely raikui, en vain voinut antaa asian olla. Menin lasten luokse juttelemaan. Tai siis oma monologinihan se oli. Puhuin hermostumatta, mutta kuitenkin vakavasti lapsille siitä, kuinka toisia ihmisiä tulisi arvostaa sen sijaan, että sorrutaan parjaamaan. Toivon kovasti, että lapset oppivat jotain pitkästä puheestani, mutta en nyt liikoja toivo, olivathan he vasta lapsia.
Mutta, että aikuisten mielestä on oikeesti ihan okei, että läskiä saa sanoa läskiksi? Tätähän perustellaan sillä, että laihaa saa sanoa laihaksi. Palataanpa takaisin siihen neekeri vertaukseen. Miksei tummaihoista saa sanoa neekeriksi, kerran valkoista saa sanoa valkoiseksi? Ei sillä, että olisi okei nimitellä ketään miksikään, mutta laihuus edustaa valtaväestöä ja kauneusihannetta, eikä laihoja syrjitä esimerkiksi työelämässä, mikä taas on todellisuutta lihaville ihmisille.
Lihavat joutuvat kohtaamaan hyvin paljon kritiikkiä omasta painostaan, mene lihavana käymään lääkärissä silmätulehduksen vuoksi, saat neuvon laihduttaa. Mene lihavana kauppaan, niin joku kurkkii ostoskärryysi kuinka monta einestä kärryistä löytyy. Lihavien kyky kasvattaa lapsensa kyseenalaistetaan sillä verukkeella, että lihavat (poikkeuksetta tietenkin) syöttävät huonoa ravintoa (lihavat syövät ainoastaan suklaata, sipsejä ja eineksiä). Kun lihava lähtee salille, osa huvittuneena katsoo läskin räpiköintiä ja osa haluaa taputtaa olkapäälle uroteon vuoksi (ja kukaanhan ei tuijota, eipä niin).
Mutta sehän on yleisesti okei olla lihava sairauden tai lääkityksen vuoksi. Tämä ryhmä muistetaan aina erotella muista lihavista, eiväthän he voi tilalleen mitään. No mites ne muut lihavat? Taas päästään siihen, että ympäristölle ei ole okei, että olet lihava. En yhtään ihmettele, että lihavat sortuvat mitä kamalampiin dieetteihin, joilla paino laskee huimia määriä hetkessä. Kuka ei haluaisi mahdollisimman pian pois halveksittujen ryhmästä, siitä ryhmästä joka kohtaa ennakkoluuloja mitä ihmeellisimmissä asioissa. Kun olin hankkimassa koiraa, törmäsin internetissä keskusteluun, jossa joku kirjoitti, ettei myisi koiraa lihavalle ihmiselle, sillä koira tuskin saisi tarpeeksi liikuntaa. Niinpä niin, päästään taas takaisin siihen, että kaikki lihavat ovat liikkumattomia.
Lihavuuteen tarjotaan lääkkeeksi "syö vähemmän kuin kulutat" laastareita erilaisissa muodoissa unohtamalla sen, että taas länsimäisesti laastaroidaan itse ongelma piiloon. Olet sairas, ota lääke niin oireet pysyvät kurissa. Kun puhutaan vaikeasti lihavista, niistä lihavista jotka itse kokevat lihavuutensa ongelmaksi, syy on aivan jossain muualla kuin ruokalautasella. Sellainen ihminen, joka on laihduttanut kymmeniäkin kertoja kyllä tietää kuinka syödä ja liikkua laihtuakseen. Syyt löytyvät paljon syvemmältä, syöminen voi lohduttaa, se voi olla tekemisen puutetta, se voi olla yksinäisyyden hoitamista, se voi olla arjen pakopaikka, se voi olla riippuvaista tai vaikka stressin hoitoa.
Tässä kovien arvojen ilmapiirissä en yhtään ihmettele, että lihavuus lisääntyy, sillä ympäristöpaineet lihavilla alkavat olemaan kohtuuttomat. Kuten nykyään tiedetään, lapsia ja eläimiä ei kouluteta kepillä vaan porkkanalla, miksi lihaville ympäristö antaa kokoajan itseoikeutetusti henkistä keppiä? Olisiko arvostelijoiden aika ottaa pää pois sieltä perseestä ja joskus kysyä siltä lihavalta millaista hänen elämänsä on?
Ja loppuun pieni kevennys:
